Viime kausi oli mulle varmasti taas raskain kausi. Joo tiedän, että joka vuosi tulee sanottua näin, mutta totta se on joka kerta. Viime kausi ja aikaisemmatkin kaudet sai mut pohtimaan, että tekeekö tää laji musta enää oikeasti onnellisen. Niin hyvät treenitulokset, jotka ei kuitenkaan koskaan heijastuneet mun kisalaskuihin.
Treeneissä viihdyin aina tosi hyvin ja jaksoin huonoinakin päivinä tehdä kaikkeni. Treenien tuloksetkin miellytti ja antoi kuvan, että kehitystä tapahtuu. Jatkuvasti tuli treeneissä hyviä tuloksia ja ne motivoi aina. Kesälläkin jaksoin treenata motivoituneesti ja kovaa.
Kuitenkin vuosi toisensa jälkeen jatkunut epäonnistuminen kisoissa söi mun itseluottamusta ja motivaatiota jatkuvasti. Aina jaksoin kauden alussa ajatella, että ehkä tämä vuosi olisi se, jolloin onnistuisin. Ajattelin, että yksikin onnistuminen olisi ollut vapauttava. Kuitenkin joka vuosi epäonnistumisen "pelko" tai mikä lie lamauttava tekijä olikaan kasvoi isommaksi mulle. Se lumipallon lailla kasvoi vuosi vuodelta, enkä koskaan kokenut sitä yhtä vapauttavaa onnistumista.
Kilpaurheilijana kuitenkin halusin menestyä ja onnistua myös kisoissa. Kuka välittää, jos lasken harjoituksissa hyvin ja kisoissa olen pohjasakkaa? On todella raskasta joutua jokaisen kisan jälkeen pettymään. Mulle ainakin kävi niin, etten enää nauttinut kilpailemisesta ollenkaan. Ei se ollut koskaan aikaisemminkaan ollut mulle kovin kivaa epäonnistumisista johtuen, mutta se kävi joka vuosi raskaammaksi. Viime kaudella olisin vain halunnut välttää kaikki kisat, koska tiesin, etten voisi onnistua. Harjoittelustakin hävisi motivaatio, koska sen tulos ei ollut nähtävissä siellä missä halusin sen näkyvän. Koko lajista tuli mulle vähän vastenmielistä, eikä pienetkään onnistumiset enää vaikuttaneet mun motivaatioon.
Olen aina ollut todella vaativa itseäni kohtaan ja se heijastuu kaikkeen tekemiseeni. Jokaisen kisan jälkeen oli todella raskasta miettiä, miksi en laske niin kuin osaan. Haettiin urheilupsykologin apua, mutta siinä vaiheessa, kun ongelma oli päässyt kasaantumaan jo niin monen vuoden aikana, se oli myöhäistä. Toki kauden aikana tuli onnistumisia, mutta ne olivat niin pieniä ja niin kaukana mun tavoitteista, ettei ne mua lohduttaneet.
Kilpaurheilija elää menestyksestä. Kukaan ei tahdo hävitä. Kuitenkin on hyvä tunne, jos pystyy sanomaan, että on antanut kaikkensa. Itse en kuitenkaan koskaan niin voinut sanoa kisalaskun jälkeen, koska en saanut itsestäni kaikkea irti. Voin rehellisesti sanoa, että on yhdellä kädellä laskettavissa ne kisalaskut, jotka olivat oikeaa osaamistani. Lajille kuitenkin olen antanut kaikkeni.
Olenkin päättänyt, ettei minua tulla enää jatkossa näkemään kisarinteissä. Päätös on ollut raskas ja sen käsitteleminen on vienyt ja tulee viemään aikaa. Koen epäonnistuneeni, koska en koe koskaan saavuttaneeni tavoitteitani. Aina "lopetetaan huipulle", mutta mä tiedän, etten koskaan saavuttanut huippua(ni).
Tämä kirjoitus antaa kuvan, että alppihiihto on ottanut minulta enemmän kuin antanut. Toki se on ottanut minulta paljon (varsinkin viime kausina) ja kokeillut minua ihmisenä, mutta olen saanut lajilta niin paljon. Olen tavannut upeita ihmisiä, nähnyt uusia paikkoja ja ennen kaikkea luonut paljon hyviä muistoja. Vaikka jäähyväiseni lajille eivät ole kovin lämpimät, tulen silti aina rakastamaan lajia. Se on opettanut, että olen luonteeltani vahva ja määrätietoinen. Tiedän, että tulen pärjäämään. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin yksi tyhjiö täytettävänä elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti